Hosumista ja esteitä

Työkiireet rokottavat, mutta jostakin pitää löytää aikaa kirjoittamiselle. Eilen hikoiltiin taas Marjutin valvovan silmän alla, ja edistystä on tapahtunut taas niin huimasti että en meinaa pysyä kärryillä itsekään. Ensimmäistä kertaa jopa vähän hämäännyin kesken valmennuksen kun en millään päässyt yli siitä faktasta että voin myödätä käännöksissä ulko-ohjalla ilman, että hevosen pää valuu alas. Siis miten tämä on mahdollista? Kantoiko se hevonen itse itsensä?

Teimme myös pienen läpimurron työskentelymuodon kanssa. Prinsuhan työskentelee todella hyvin kroppansa läpi, mutta pään asento ei aina korreloi tämän kanssa. Torstain valmennuksessa sain kuitenkin vähän ajatuksesta kiinni, ja Prinsukin uskalsi tukeutua kuolaimelle kun käteni käyttäytyivät edes suurin piirtein oikein! Kouluvalmennuksesta kuitenkin myöhemmin lisää, sillä minulla on yhä rästissä edellinen estetreeni. 

Treenissä keskityttiin vain ja ainoastaan minuun. Prinsu on esteillä sen verran varma, älykäs ja nopea, että sen tekemiseen ainakaan näillä korkeuksilla ei ole juuri sanottavaa minulla tai valmentajilla. Neidille siis kaikki propsit ja ratsastajalle satikutia!

Suurin ongelmani esteillä on hevosen edelle meneminen. Lähden todella herkästi hyppyyn hieman ennen hevosta, joka luonnollisesti aiheuttaa sekaannuksia, huonoja ponnistuksia ja epätasapainoisia laskeutumisia. Vaikka hosun ponnistuksessa jään silti usein kädellä kiinni, jolloin pidäte tulee juuri väärällä hetkellä, eli esteen päällä.

Tähän ongelmaan haettiin ratkaisua sillä, että lähestyin esteitä kevyessä istunnassa. Kaksi askelta ennen ponnistusta otin käsilläni harjasta kiinni antaen hevosen katsoa itse ponnistuspaikkansa ja tehdä päällään mitä lystää. Itse keskityin vain ja ainoastaan tuntemaan milloin  ponnistus lähtee. Muutamalla ensimmäisellä kerralla tunsin itseni täydeksi idiootiksi keikkuessani kevyessä istunnassa kädet kiinni harjassa, ihan kuin olisin ollut taas se ensimmäistä kertaa hyppäävä 9-vuotias! Pikkuhiljaa aloin kuitenkin ymmärtämään jutun pointin ja huomasinkin, että olin jokaisessa hypyssä mukana. Voiko olla oikeasti totta, että minun ei tarvitsekkaan hypätä yhtä paljon kun hevosen?  

Kun oltiin saatu jonkinlainen ymmärrys asiaan ruvettiin hyppäämään pientä rataa, joka koostui yhdestä suhteutetusta välistä, lankusta, pystystä ja kapeammasta koivunrunko pystystä. Ensimmäisellä radalla keskityin aivan liikaa lähestymisiin ja käsiini, joten unohdin ratsastaa esteiden välit kunnolla. Tästä syystä laskeuduttiin usein väärään laukkaan ja tahti väleissä oli kieltämättä hyvin huono. Kaikki lähestymiset ja hypyt itsessään olivat hyviä, mutta itseä jäi vähän kalvamaan huono ratsastus. Marjut olisi ollut valmis lopettamaan valmennuksen siihen, mutta pyysin saada hypätä radan vielä kerran, sillä tiesin kykeneväni ratsastamaan niin paljon paremmin.

Toisella radalla otin siis itseäni niskasta kiinni ja oikeasti keskityin omaan tekemiseeni. Muistin katseen, johtavan ohjan, ulko-ohjan tuen ja hyvän tahdin. Tuolla yhtälöllä saatiinkin aikaan yksi erinomainen rata, ja viimeisen esteen jälkeen naamallani oli aivan typerä virne ja Prinsu sai niin paljon taputuksia, että käsiin meinasi sattua. Pienen hetken ajan rataa hypätessä kaikki jotenkin muistui mieleen ja tunne oli aivan sama kuin silloin aktiivisesti kilpaillessa. Ehkä se kaikki on sielä muistissa, se vain pitää jotenkin saada sieltä esiin? Rata oli pieni ja helppo, mutta kyllä tämä oli silti iso henkinen voitto minulle!

Ensi sunnuntaina minulla on yksityistunti jolloin keskitytään taas näihin minun heikkoihin kohtiini. Ajatuksena on rakentaa kentälle kaksi okseria pitkillä suorilla lähestymisillä, sekä yhden laukan sarja. Jostakin syystä pitkä suora lähestyminen isolle okserille saa minut aivan lukkoon ja unohtamaan kaiken mitä ratsastuksesta tiedän. Rupean hosumaan, ajamaan hevosta eteenpäin ja ratsastan kaikenkaikkiaan aivan törkeän huonosti tuollaisissa tilanteissa. Tästä on myös kehittynyt jonkinlainen kammo, sillä lähes kaikki kiellot ja tippumiset ovat tapahtuneet juurikin oksereille pitkän suoran lähestymisen päätteeksi..  Hassua sinänsä, sillä trippelit ovat taas minulle hyvinkin helppoja!

Pitääkin ottaa selvää löytäisinkö keinoja joilla päästä eroon tuosta henkisestä esteestä. Kävin muutamia vuosia takaperin Piia Pantsun henkisen valmentautumisen  kurssilla ja siitä olikin hetkellisesti apua, mutta jotenkin ajauduin taas vanhaan ajattelutapaan ja okserikammo uusiutui.