Työkiireet
rokottavat, mutta jostakin pitää löytää aikaa kirjoittamiselle. Eilen
hikoiltiin taas Marjutin valvovan silmän alla, ja edistystä on tapahtunut taas
niin huimasti että en meinaa pysyä kärryillä itsekään. Ensimmäistä kertaa jopa
vähän hämäännyin kesken valmennuksen kun en millään päässyt yli siitä faktasta
että voin myödätä käännöksissä ulko-ohjalla ilman, että hevosen pää valuu alas.
Siis miten tämä on mahdollista? Kantoiko se hevonen itse itsensä?
Teimme myös
pienen läpimurron työskentelymuodon kanssa. Prinsuhan työskentelee todella
hyvin kroppansa läpi, mutta pään asento ei aina korreloi tämän kanssa. Torstain
valmennuksessa sain kuitenkin vähän ajatuksesta kiinni, ja Prinsukin uskalsi
tukeutua kuolaimelle kun käteni käyttäytyivät edes suurin piirtein oikein! Kouluvalmennuksesta
kuitenkin myöhemmin lisää, sillä minulla on yhä rästissä edellinen estetreeni.
Treenissä
keskityttiin vain ja ainoastaan minuun. Prinsu on esteillä sen verran varma,
älykäs ja nopea, että sen tekemiseen ainakaan näillä korkeuksilla ei ole juuri sanottavaa minulla tai
valmentajilla. Neidille siis kaikki propsit ja ratsastajalle satikutia!
Suurin ongelmani
esteillä on hevosen edelle meneminen. Lähden todella herkästi hyppyyn hieman
ennen hevosta, joka luonnollisesti aiheuttaa sekaannuksia, huonoja ponnistuksia
ja epätasapainoisia laskeutumisia. Vaikka hosun ponnistuksessa jään silti usein
kädellä kiinni, jolloin pidäte tulee juuri väärällä hetkellä, eli esteen
päällä.
Tähän ongelmaan
haettiin ratkaisua sillä, että lähestyin esteitä kevyessä istunnassa. Kaksi
askelta ennen ponnistusta otin käsilläni harjasta kiinni antaen hevosen katsoa
itse ponnistuspaikkansa ja tehdä päällään mitä lystää. Itse keskityin vain ja
ainoastaan tuntemaan milloin ponnistus
lähtee. Muutamalla ensimmäisellä kerralla tunsin itseni täydeksi idiootiksi
keikkuessani kevyessä istunnassa kädet kiinni harjassa, ihan kuin olisin ollut
taas se ensimmäistä kertaa hyppäävä 9-vuotias! Pikkuhiljaa aloin kuitenkin
ymmärtämään jutun pointin ja huomasinkin, että olin jokaisessa hypyssä mukana. Voiko
olla oikeasti totta, että minun ei tarvitsekkaan hypätä yhtä paljon kun hevosen?
Kun oltiin saatu
jonkinlainen ymmärrys asiaan ruvettiin hyppäämään pientä rataa, joka koostui
yhdestä suhteutetusta välistä, lankusta, pystystä ja kapeammasta koivunrunko pystystä.
Ensimmäisellä radalla keskityin aivan liikaa lähestymisiin ja käsiini, joten
unohdin ratsastaa esteiden välit kunnolla. Tästä syystä laskeuduttiin usein
väärään laukkaan ja tahti väleissä oli kieltämättä hyvin huono. Kaikki
lähestymiset ja hypyt itsessään olivat hyviä, mutta itseä jäi vähän kalvamaan
huono ratsastus. Marjut olisi ollut valmis lopettamaan valmennuksen siihen,
mutta pyysin saada hypätä radan vielä kerran, sillä tiesin kykeneväni ratsastamaan
niin paljon paremmin.
Toisella radalla
otin siis itseäni niskasta kiinni ja oikeasti keskityin omaan tekemiseeni.
Muistin katseen, johtavan ohjan, ulko-ohjan tuen ja hyvän tahdin. Tuolla
yhtälöllä saatiinkin aikaan yksi erinomainen rata, ja viimeisen esteen jälkeen
naamallani oli aivan typerä virne ja Prinsu sai niin paljon taputuksia, että
käsiin meinasi sattua. Pienen hetken ajan rataa hypätessä kaikki jotenkin
muistui mieleen ja tunne oli aivan sama kuin silloin aktiivisesti kilpaillessa.
Ehkä se kaikki on sielä muistissa, se vain pitää jotenkin saada sieltä esiin?
Rata oli pieni ja helppo, mutta kyllä tämä oli silti iso henkinen voitto
minulle!
Ensi sunnuntaina
minulla on yksityistunti jolloin keskitytään taas näihin minun heikkoihin
kohtiini. Ajatuksena on rakentaa kentälle kaksi okseria pitkillä suorilla
lähestymisillä, sekä yhden laukan sarja. Jostakin syystä pitkä suora
lähestyminen isolle okserille saa minut aivan lukkoon ja unohtamaan kaiken mitä
ratsastuksesta tiedän. Rupean hosumaan, ajamaan hevosta eteenpäin ja ratsastan
kaikenkaikkiaan aivan törkeän huonosti tuollaisissa tilanteissa. Tästä on myös
kehittynyt jonkinlainen kammo, sillä lähes kaikki kiellot ja tippumiset ovat tapahtuneet
juurikin oksereille pitkän suoran lähestymisen päätteeksi.. Hassua sinänsä, sillä trippelit ovat taas
minulle hyvinkin helppoja!
Pitääkin ottaa
selvää löytäisinkö keinoja joilla päästä eroon tuosta henkisestä esteestä. Kävin
muutamia vuosia takaperin Piia Pantsun henkisen valmentautumisen kurssilla ja siitä olikin hetkellisesti apua,
mutta jotenkin ajauduin taas vanhaan ajattelutapaan ja okserikammo uusiutui.
1 Reaction to this post
Add CommentTodella kaunis hevonrn <3 Jotenki aina tykkään vähän erikoisemmista kavereista :3
❤: Lotta / My Happybubble
Lähetä kommentti