Onko tässä mitään järkeä?

On tämä ratsastus kumma laji. Pienestä pitäen on tullut käytyä ratsastuskouluilla tunneilla ja hevosia hoitamassa. Oman hevosen omistin 8-vuotta, ja valmennuksissa käytiin monen vuoden ajan vähintään kahdesti viikossa, usein useamminkin. Silti tuntuu ettei osaa yhtään mitään.

Ratsastuksen haasteetkin ovat pysyneet lähempää tarkasteltuna lähes samanlaisina. Alkeistunnilla pidettiin harjasta kiinni ja puristettiin pienillä kintuilla minkä jaksoi toivoen, että saisi hevosen ravaamaan. 16-vuotta myöhemmin huomaa istuvansa siellä satulassa, hiki valuen yrittäen istua mahdollisimman rennosti jotta saisi sen hevosen ravaamaan paremmin ja lennokkaammin.

Ratsastuskoulussa pohkeenväistöä tehdessä sitä istui satulassa suu keskittymisestä mutrussa ja yritti saada hevosta liikkumaan samaan aikaan sivulle ja eteen. Asetuskin piti olla jonnekkin päin, ja katseestakin se opettaja huutaa, apua! 16-vuotta myöhemmin siellä satulassa mennään samalla keskihalkaisijalla suunta kohti uraa. Suu on taas mutrussa keskittymisestä; jos vielä vähän paremmin saisi hevosta taipumaan, vielä vähän pidempää askelta. Himpun verran parempi tahti... Taas se valmentaja muistuttaa ulko-ohjasta, apua!

Ratsastuskoulussa laukka oli ihanaa, jopa parasta! Jännitys vatsassa tehtiin laukannosto kulmasta, R:ssä pitäisi tehdä voltti. Piti muistaa asetus, ulko-ohja, sisäpohje ja sillä ulko-pohkeellakin piti tehdä jotakin. Opettaja huutaa jotakin temmosta. Jes, osasinhan tehdä laukkavoltin! 16-vuotta myöhemmin huomaa taas ratsastavansa niitä samoja voltteja, yhä painien ulko-ohjan tuen ja taipumisen kanssa. Oliko se nyt tarpeeksi pyöreä? Taipuiko hevonen tarpeeksi rungostaan? Pysyikö tempo?

Ehkä ratsastuksessa pitää vain hyväksyä se fakta, että koskaan ei saavuta täydellisyyttä. Eikä pitäisi olla itselleen niin ankara. Ihan sama vaikka aina ei ne laukanvaihdot, sulkutaivutukset ja kootut askellajit onnistuisikaan. Pystyn kuitenkin hallitsemaan hevoseni tilanteessa kuin tilanteessa, ja ennen kaikkea pystyn nauttimaan hevosen kanssa yhdessä tekemisestä. Eikö se ole tässä harrastuksessa tärkeintä?

Vähän ratsastuksen iloa lapsuudesta. Heppa oli lihava, tyttö ei osannut ratsastaa, mutta hauskaa oli! :)
Aluemestaruudet 2006. 4. sija :)

"Vaatetyyliä" vuodelta 2006,
Hevoshullu Powercup finaali Lahdessa.

Tiedostamisen tärkeys

”Jos kehitystä ei tapahdu tavalla jolla nyt työskentelet, vaihda työskentelytapaasi. On paremmat mahdollisuudet, että muutos tapahtuu uusin keinoin, kuin niillä vanhoilla joilla mitään ei ole tapahtunut tähänkään mennessä.”

Olen tässä viimeaikoina miettinyt paljonkin sitä, kuinka tärkeää on tiedostaa mitä ratsastaessa tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Tämä seikka sitten loppujen lopuksi konkretisoitui valmennuksessa laukan kokoamista treenatessa. Mentiin hyviä askeleita, ja sitten tuli rikko käynnille. Alitajuisesti kiitin hevosta ja valmentaja kysyi mitä tapahtui. Vastasin hevosen olleen menossa kohti vasenta ja itse olin kääntymässä oikealle. En reagoinut tähän dilemmaan mitenkään, vaikka sen huomasinkin. Käytännössä siis lopetin ratsastamisen, joten hevosen reagoi tilanteeseen ainoalla järkevällä tavalla; hidastamalla. Minä tein väärin, hevonen teki oikein.

Tästä pääsemmekin aiheeseen, eli tiedostamisen tärkeyteen. Jos en olisi tiedostanut syytä rikkeeseen olisin luultavasti näpäyttänyt hevosta raipalla ja pohkeilla, pyytäen sitä jatkamaan keskeytynyttä harjoitusta. Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kummallekkaan meistä? Olisin rankaissut hevosta siitä, että se teki juuri niinkuin ruumiinkieleni käski sitä tekemään, lopettamaan harjoituksen. Ja jos jokaisella ratsastuskerralla tapahtuu näitä pieniä kommunikointihäiriöitä, eikö se ole täysin odotettavissa, että hevonen ”turtuu” avuille, ja lopettaa pieniin signaaleihin reagoimisen rankaisun pelossa?

Tähän samaan ilmiöön perustuu myös se, miksi ratsastuskoulujen tuntihevoset ovat ”laiskoja” ja vaativat suuret avut, kun taas ammattilaisen ratsastama kilpailuhevonen reagoi pienimpiinkin apuihin ja ratsastajan painon vaihteluihin salamannopeasti. Syy on hyvin yksinkertainen – ratsastuskoulussa samalla hevosella ratsastaa useita ihmisiä, joista suurin osa on kokemattomia ja vielä hakevat kroppansa hallintaa. On täysin luonnollista, että tälläinen ratsastaja lähettää tahtomattaan sekavia signaaleja hevoselle. Jos hevonen reagoisi kaikkiin näihin signaaleihin olisi ratsastajat jatkuvasti kentän pohjalla ja hevoset hyvin stressaantuneita. On siis tuntihevosen edun mukaista oppia olemaan kuuntelematta näitä signaaleja, ja reagoida vain suurempiin apuihin. Tämä on myös tuntiratsastajan edun mukaista, koska jossain se kehon hallinta ja ratsastuksen perusteet on opeteltava, ja paras se on tehdä turvallisessa ympäristössä.

Kansainvälisellä kilpahevosella taas ratsastaa usein ainoastaan ammattilaisia, jotka osaavat hallita vartalonsa ja liikkeensä niin, että turhia signaaleja hevoseen ei lähde. Täten hevonen voi helposti ottaa vastaan kaikki ne pienimmätkin avut ja reagoida niihin heti. Kuten joku minua paljon viisaampi on sanonut: ”Rastastaja on hevosen valmentaja, ja jos hevonen tekee jotakin väärin ei valmentaja ole osannut asiaansa”.

Me siis omalla ratsastuksellamme teemme hevosista juuri niin herkkiä tai kovia kun ne ovat. Syy-seuraus suhteiden tiedostamisella pystymme oppimaan virheistämme ja reagoimaan niihin oikealla tavalla.

Tämän kaiken tiedostan, mutta miten sitten toteutan sen käytännössä? Jos totta puhutaan en tiedä. Mutta sitten kun siinä onnistun voin hyvällä omalla tunnolla sanoa olevani hyvä ratsastaja. Sitä odotellessa.

Muutama kevennyskuva ettei mene ihan liian syvälliseksi nämä minun jorinat :)

Hertta on vahvasti sitä mieltä, että ratsastuskenttä on hänen yksityinen temmellysareenan :)