Hosumista ja esteitä

Työkiireet rokottavat, mutta jostakin pitää löytää aikaa kirjoittamiselle. Eilen hikoiltiin taas Marjutin valvovan silmän alla, ja edistystä on tapahtunut taas niin huimasti että en meinaa pysyä kärryillä itsekään. Ensimmäistä kertaa jopa vähän hämäännyin kesken valmennuksen kun en millään päässyt yli siitä faktasta että voin myödätä käännöksissä ulko-ohjalla ilman, että hevosen pää valuu alas. Siis miten tämä on mahdollista? Kantoiko se hevonen itse itsensä?

Teimme myös pienen läpimurron työskentelymuodon kanssa. Prinsuhan työskentelee todella hyvin kroppansa läpi, mutta pään asento ei aina korreloi tämän kanssa. Torstain valmennuksessa sain kuitenkin vähän ajatuksesta kiinni, ja Prinsukin uskalsi tukeutua kuolaimelle kun käteni käyttäytyivät edes suurin piirtein oikein! Kouluvalmennuksesta kuitenkin myöhemmin lisää, sillä minulla on yhä rästissä edellinen estetreeni. 

Treenissä keskityttiin vain ja ainoastaan minuun. Prinsu on esteillä sen verran varma, älykäs ja nopea, että sen tekemiseen ainakaan näillä korkeuksilla ei ole juuri sanottavaa minulla tai valmentajilla. Neidille siis kaikki propsit ja ratsastajalle satikutia!

Suurin ongelmani esteillä on hevosen edelle meneminen. Lähden todella herkästi hyppyyn hieman ennen hevosta, joka luonnollisesti aiheuttaa sekaannuksia, huonoja ponnistuksia ja epätasapainoisia laskeutumisia. Vaikka hosun ponnistuksessa jään silti usein kädellä kiinni, jolloin pidäte tulee juuri väärällä hetkellä, eli esteen päällä.

Tähän ongelmaan haettiin ratkaisua sillä, että lähestyin esteitä kevyessä istunnassa. Kaksi askelta ennen ponnistusta otin käsilläni harjasta kiinni antaen hevosen katsoa itse ponnistuspaikkansa ja tehdä päällään mitä lystää. Itse keskityin vain ja ainoastaan tuntemaan milloin  ponnistus lähtee. Muutamalla ensimmäisellä kerralla tunsin itseni täydeksi idiootiksi keikkuessani kevyessä istunnassa kädet kiinni harjassa, ihan kuin olisin ollut taas se ensimmäistä kertaa hyppäävä 9-vuotias! Pikkuhiljaa aloin kuitenkin ymmärtämään jutun pointin ja huomasinkin, että olin jokaisessa hypyssä mukana. Voiko olla oikeasti totta, että minun ei tarvitsekkaan hypätä yhtä paljon kun hevosen?  

Kun oltiin saatu jonkinlainen ymmärrys asiaan ruvettiin hyppäämään pientä rataa, joka koostui yhdestä suhteutetusta välistä, lankusta, pystystä ja kapeammasta koivunrunko pystystä. Ensimmäisellä radalla keskityin aivan liikaa lähestymisiin ja käsiini, joten unohdin ratsastaa esteiden välit kunnolla. Tästä syystä laskeuduttiin usein väärään laukkaan ja tahti väleissä oli kieltämättä hyvin huono. Kaikki lähestymiset ja hypyt itsessään olivat hyviä, mutta itseä jäi vähän kalvamaan huono ratsastus. Marjut olisi ollut valmis lopettamaan valmennuksen siihen, mutta pyysin saada hypätä radan vielä kerran, sillä tiesin kykeneväni ratsastamaan niin paljon paremmin.

Toisella radalla otin siis itseäni niskasta kiinni ja oikeasti keskityin omaan tekemiseeni. Muistin katseen, johtavan ohjan, ulko-ohjan tuen ja hyvän tahdin. Tuolla yhtälöllä saatiinkin aikaan yksi erinomainen rata, ja viimeisen esteen jälkeen naamallani oli aivan typerä virne ja Prinsu sai niin paljon taputuksia, että käsiin meinasi sattua. Pienen hetken ajan rataa hypätessä kaikki jotenkin muistui mieleen ja tunne oli aivan sama kuin silloin aktiivisesti kilpaillessa. Ehkä se kaikki on sielä muistissa, se vain pitää jotenkin saada sieltä esiin? Rata oli pieni ja helppo, mutta kyllä tämä oli silti iso henkinen voitto minulle!

Ensi sunnuntaina minulla on yksityistunti jolloin keskitytään taas näihin minun heikkoihin kohtiini. Ajatuksena on rakentaa kentälle kaksi okseria pitkillä suorilla lähestymisillä, sekä yhden laukan sarja. Jostakin syystä pitkä suora lähestyminen isolle okserille saa minut aivan lukkoon ja unohtamaan kaiken mitä ratsastuksesta tiedän. Rupean hosumaan, ajamaan hevosta eteenpäin ja ratsastan kaikenkaikkiaan aivan törkeän huonosti tuollaisissa tilanteissa. Tästä on myös kehittynyt jonkinlainen kammo, sillä lähes kaikki kiellot ja tippumiset ovat tapahtuneet juurikin oksereille pitkän suoran lähestymisen päätteeksi..  Hassua sinänsä, sillä trippelit ovat taas minulle hyvinkin helppoja!

Pitääkin ottaa selvää löytäisinkö keinoja joilla päästä eroon tuosta henkisestä esteestä. Kävin muutamia vuosia takaperin Piia Pantsun henkisen valmentautumisen  kurssilla ja siitä olikin hetkellisesti apua, mutta jotenkin ajauduin taas vanhaan ajattelutapaan ja okserikammo uusiutui. 

Kokoamisharjoituksia ja ahaa-elämyksiä

Torstain valmennuksessa päästiin vähän jo ”oikeisiin” hommiin, kun harjoiteltiin kokoamisia kaikissa askellajeissa. Oli älyttömän hyvä fiilis saada tuntuma kootumpaan liikkeeseen, ja välillä tuntui kuin oltaisiin vain leijuttu ympäri kenttää. Vaikka kokoamispätkät olivat ensimmäisellä kerralla luonnollisesti lyhyitä, sain kuitenkin hyvän käsityksen siitä millaista kevyempi askel Prinsun kanssa on. Hitsi olen kaivannut tuota tunnetta kun hevonen nousee edestä ylös itsensä kantaen!

Ennen kokoamisten aloittamista kuitenkin verkattiin ihan normaalisti taas pitkällä ohjalla tehden runsaasti siirtymisiä ja herkistäen hevosta avuille. Prinsu tuntui alkuun todella tahmealta ja vastahakoiselta, mutta lähti aina liikkumaan eteenpäin noustessani kevyeen istuntaan. Marjut sitten nopeasti ottikin meidät keskelle ja tuli tarkastamaan satulaa, sillä joku ilmiselvästi häiritsi tammaa. Satula olikin ahtaan oloinen edestä ja painoi prinsun sään takaosaa. Satulan toppaukset ovat reilusti laskeutuneet ja Prinsun selkäkin on saanut tässä kesän aikana reilusti lisää lihaksia, eipä siis ihme että satula ei enää istunut. No kävin sitten hakemassa karvan satulan alle ja ongelma korjautuikin sillä. Prinsun askellus muuttui heti ja eteenpäin vievät avut alkoivat mennä paremmin läpi.

Alkuverkan jälkeen lähdettiin hakemaan kokoamisia hitauden kautta. Tämä harjoitus tehtiin siten, että aluksi keskityin ainoastaan hidastamaan hevosta istunnallani ja ylöspäin suuntautuvilla pidätteillä valmentajan auttaessa hevosta eteenpäin maasta käsin. Aloitin siis hidastamalla Prinsun käyntiä niin hitaaksi kuin pystyin. Pohjetta käytin vain jos hevonen pysähtyi. Kun hevonen oli saatu mahdollisimman hitaaseen käyntiin valmentaja alkoi raipan kanssa pyytää sitä aktiivisemmaksi jaloistaan samalla kun istuin hevosta taaksepäin pyrkien pitämään vauhdin hitaana. Pieni napautus takapuolelle pyysi hevosta liikkumaan aktiivisemmin ja pieni näpäytys takaupuolen yläosaan taas laskemaan peppua alemmas ja nousemaan edestä ylös. Hevonen oli heti hommassa mukana, sillä samaa harjoitusta tehtiin myös lauantaina kun Prinsun omistajalla oli valmennus.

Valitettavasti näistä hyvistä käyntipätkistä ei ole kuvia kun krapulainen valokuvaajani oli sitä mieltä, että ei käynnissä ole mitään kuvattavaa, otetaan kuvia sitten vasta kun hevonen menee kovaa. Noh, ainakin ravipätkistä saatiin muutama kuva... Miehet...

Ravissa toimittiin jälleen samalla idealla kuin käynnissä, eli pidin itseni mahdollisimman paikallaan satulassa ja valmentaja auttoi meidät alkuun samalla kun keskityin vain hevosen pidättämiseen istunnallani. Kun ravi pysyi hyvin kasassa jäi valmentaja kentän keskelle ja antoi minun yrittää kootumpaa ravia yksin. Fiilis oli ihan loistava ja Prinsu toimi höyhenen kevyillä avuilla kantaen itse itsensä. Minulla oli kuitenkin vähän tendenssiä jäädä suuhun kiinni myös tässä harjoituksessa, joten keskityin etenkin käsien keveyteen.

Hevosen liike tuntui elastiselta ja olen myös tyytyväinen siihen miltä meno kuvissa näytti. Tottakai hevonen voisi tuosta vielä enemmän pyöristää kaulaansa, mutta lähtökohta on kuitenkin hyvä. Hevonen on takaanta normaalia matalammalla, rungosta lyhyempi ja liikkuu niska korkeimpana kohtana. Kaikkein positiivisinta kuvissa on kuitenkin se, että hevosen suu on kiinni eikä se vastustele ohjastuntumaa ollenkaan. Prinsulla on nimittäin historiaa kielen heittelystä ja suun aukomisesta, sillä se ei siedä ollenkaan vahvaa kättä. Jotain ollaan siis tehty oikein! :) Vielä kun saataisiin tuotua tämä sama fiilis ja asenne jokaiseen ratsastuskertaan.

Huomaa muuten kuvissa meidän villi maastonakki. Hertta veti ihan hirveää rallia ympäri kenttää koko valmennuksen ajan. Miten noin lyhyistä kintuista lähtee noin paljon vauhtia?

Valmennus kuumehoureissa

Pitää ensin pahoitella, että päivittäminen on jäänyt vähän vähemmälle, sillä alkuviikosta iski päälle astetta rajumpi kesäflunssa. Nousin kuitenkin torstaina kuumehoureissani selkään ettei vain jäisi yksikään valmennus välistä. Ratsastaessa fiilis olikin ihan hyvä, mutta heti selästä laskeuduttua tuli sellainen olo, että ei todellakaan olisi pitänyt. Polvet tärisi, pyörrytti ja hengästytti. Oli taas tosi järkevä veto, hyvä minä..

Valmennus itsessään meni kuitenkin ihan kivasti. Harjoiteltiin sitä kaiken perustaa, eli suoruutta. Apuna oli pieni jumppasarja pituushalkaisijalla. Jumpasta en muistanut ottaa kuvaa, mutta tehtävä oli aika perinteinen, eli maapuomi, pysty, yhden laukan väli maapuomilla, innari ja maapuomi. Tehtävää tultiin molemmista suunnista ravissa. Tehtävän välit olivat melko pitkät, eli jouduttiin tekemään töitä jotta saatiin tarpeeksi aktiivinen laukka heti ensimmäisestä ponnistuksesta. Tavoitteena oli tulla tehtävä täysin suoraan, ja jatkaa suoraan aina aidalle asti. Jos hevonen lähti poikittamaan, tultiin pohkeenväistössä takaisin L:n tai C:n kohtaan, jossa suoristus ja pieni miettimistauko hevoselle ennen kiitosta. Tämä harjoitus oli paljon hankalampi mitä kuvittelin, sillä minun piti tehdä kunnolla töitä suoruuden eteen.

Etäisyydet jumpalla olivat tosiaan melko pitkät, joten jouduin keskittymään erityisesti siihen, että Prinsu lähti heti ensimmäisen esteen ponnistukseen mahdollisimman aktiivisesti. Löysä ponnistus ei pelkästään vaikuttanut jumppasarjan lähestymisiin, vaan myös suoruuteen sillä Prinsu lähti heti kiemurtelemaan jos laukka ei pyörinyt tarpeeksi hyvin. Tähän otettiin avuksi raippa, eli taas kerran ohjat toisessa kädessä ja raippa toisessa kädessä tehtävälle. Raippaa ei pidetty ohjien kanssa samassa kädessä, koska silloin käsi tekisi pienen pidätteen samalla kun raippa pyytää hevosta reagoimaan eteenpäin. Tästä syntyy selvä ristiriita, joka ei auta hevosta liikkumaan aktiivisemmin eteenpäin.

Tarkoituksena oli koskettaa hevosta raipalla juuri ponnistushetkellä. Minulla oli taas vähän vaikeuksia hahmottaa oikeaa hetkeä, mutta Marjut auttoi kertomalla oikean ajan, ja pikkuhiljaa aloin itsekin tuntea oikean hetken. Aluksi Prinsu oli hieman hidas reagoimaan, joten toisella kerralla jouduin antamaan raippamerkin jokaisen puomin ja esteen ponnistuskohdalla.

Aluksi sisääntulo tehtävälle oli hieman liian ponneton, joten jäätiin todella kauas toiselta hypyltä.

Tälläisiä ponnistuksia tulee toiselle osalle kun lähestyy innaria liian löysässä laukassa.

Onneksi Prinsu on kuitenkin sen verran fiksu hevonen, että se pian ymmärsi homman nimen ja saatiin laukka hyvin pyörimään. Heti kun laukka lähti pyörimään aktiivisesti ensimmäiseltä ponnistukselta lähtien, päästiin huomattavasti paremmin esteille, jolloin myös suoruus parani. Aluksi hevonen poikkeuksetta puski oikealle esteen jälkeen (oma vinous!), mutta aktiivisen laukan myötä suoruus jumppasarjan jälkeen oli jo toista luokkaa. Saatiinkin muutama todella hyvä ja suora pysähtyminen linjan päätteeksi.

Tehtävä oli kokonaisuudessaan melko haastava, sillä olen laiskana ratsastajana aina harjoitellut jumppasarjoja laukassa lähestyen. Näitä kannattaisi kuitenkin oikeasti tehdä paljon myös ravista, koska se pakottaa hevosen (ja ratsastajan!) reagoimaan nopeammin eteenpäin. Pitääkin ottaa tavaksi myös ravilähestymiset. Laukka on vain itselle se helpompi askellaji, joten tulee helposti sorruttua tekemään asiat helpoimman kautta.

Kun saatiin eteenpäinpyrkimys kuntoon, Prinsun ilmekin alkoi muuttua.

Kun suoruus ja eteenpäinpyrkimys olivat kunnossa, muutettiin tehtävä vielä pysty - okseri sarjaksi. Prinsu oli jo tässä vaiheessa mukavan aktiivinen, joten pääsin ratsastamaan ihan "normaalisti" ohjat molemmissa käsissä ja unohtamaan raipan. Vaikka esteet olivat ihan maahan kaivettuja, Prinsu alkoi vähän innostua joka sitten tarttui itseenikin. Hyppääminen on vain niin kivaa silloin kun hevonenkin siitä nauttii! Pitää jossakin vaiheessa pitää ihan oikea estevalmennus kavalettitreenien sijaan. (:

Lähestyttiin okseri-tehtävälle yhä ravissa samalla idealla kuin aikaisemminkin. Tällä kertaa esteen jälkeen oli huomattavasti pidempi matka suoraa, joten jouduin keskittymään paljon enemmän siihen, ettei hevonen lähde kaartamaan heti hypyn jälkeen. Laukka okserin jälkeen oli kuitenkin niin eteenpäin vievää, että hevonen pysyi hyvin suorana eikä edes pyrkinyt kiemurtelemaan.

Jäi kyllä positiivinen fiilis taas valmennuksesta. Tunnin aikana tapahtui ihan selvää kehitystä, sillä ensimmäiset linjat olivat sellaista kiemurtelua, että oksat pois. Etenkin alkuverryttely, jossa mentiin linjaa pelkkien puomien avulla, tuntui välillä lähes mahdottomalta. Kyllä se kuitenkin siitä kun vain saan Prinsun liikkumaan omalla moottorillaan ja muistin tiedostaa oman kroppani ja suoristautua. Katseen kanssa pitää myös tehdä enemmän töitä, sillä jotenkin se aina huomaamatta lähti harhailemaan ympäri kenttää.

Valkun jälkeen oli kyllä niin vetelä olo, että oli pakko istahtaa alas ennen kuin kykenin hoitamaan Prinsun. Ei kyllä saisi lähteä kipeänä ratsastamaan, sillä se ei todellakaan nopeuta paranemista. Idiootti lähdin vielä perjantaina töihinkin. Saas nähdä lähteekö tämä pöpö koskaan pois tätä menoa..

Iso kiitos vielä Prinsun omistajalle kivoista kuvista! On aina mukava nähdä miltä se meno oikeasti näyttää.  :)

Perustyöskentelyä

Torstaina oli niin painostava ilma, että jätin ratsastuksen suosiolla iltaan. Itsellä oli ainakin niin vetelä olo, että ei olisi tullut ratsastuksesta yhtään mitään. Sain tänään myös muutaman kuvan ja videon ratsastuksestani, kun Mari kerkesi muutamaksi minuutiksi kentän laidalle.

Päätin tänään kerrata ihan vain perusteita, eli paljon siirtymisiä joiden avulla pyrin saamaan hevosen mahdollisimman hyvin avuille ja vastaamaan pohkeeseen nopeasti. Tavoitteena oli aktiivinen ja rento hevonen mikä aikalailla saavutettiinkin. En vieläkään keskittynyt Prinsun pään ja kaulan asentoon. Kyllä se sieltä tulee pikkuhiljaa itsekseen, kunhan vain saadaan liike lähtemään takaosalta ja hevosen koko kroppa tekemään töitä. Tänään jo laukassa tuli muutamia hetkiä jolloin Prinsu kantoi itsensä tosi mukavasti kevyellä ohjalla, mutta mitään läpimurtoa ei tässä ole vielä tullut. En halua kiirehtiä asiassa, sillä Prinsu on sen tyyppinen hevonen, että jos ohjasta alkaa vetämään "tuntumalle" vaipuu hevonen etupainoiseksi ja kaikki työ jota on hyvän liikkeen eteen tehty menee hukkaan.

Meillä Prinsun kanssa on siis lähtökohta ollut vielä muutama viikko takaperin se, että ravissa eteenpäin liikkuminen on ollut täyttä tuskaa. Laukkaa en ole saanut kunnolla pyörimään ja hevonen ei ole ollut ollenkaan pohkeen edessä. Se, että tänään Prinsu liikkui aktiivisesti eteenpäin ilman, että jouduin jatkuvasti muistuttamaan sitä pohkeella ja raipalla on jo aivan mahtava edistysaskel!

alkuverkkaa

Otin taas heti selkään noustuani asenteen, että tehdään töitä heti alkukäynneistä lähtien. Prinsulla oli eilisen valmennuksen jäljiltä muistissa sama idea, joten ei mennyt kauaa kunnes saatiin käynti aktiiviseksi. Huomasi kyllä, että heti jos ajatukseni katosi liikkeestä muuttui käynti taas laahustamiseksi. Pitää olla tästä hyvin tarkkana. 

George Morris on sanonut, että aina ratsastaessa opetat hevostasi. Jos ratsastat huolimattomasti, teet hevosestasi huolimattoman. Jos hevosesi tekee asioita väärin, olet opettanut sen väärin. Huomaan tämän nyt käytännössä. Viimeisen kahden viikon ajan olen yrittänyt opettaa Prinsulle, että ratsastajan noustessa selkään alkaa työt, ja töiden tekeminen loppuu vasta kun ratsastaja laskeutuu alas selästä. Tällä on ollut selvä vaikutus, sillä avuille tuleminen on paljon nopeampaa ja hyvän ravin löytymiseen menee alle puolet siitä ajasta mitä vielä kolme viikkoa takaperin.

Ehkä Morrisin ajatus "Practice doesn't make perfect, perfect practice makes perfect" on asian ytimessä.

Näitä kuvia selatessani tuli esiin yksi pahoista tavoistani. Ratsastan välillä kuin ajaisin mopoa, eli nyrkkini ovat vaakatasossa eivätkä pystyssä. Tämä ei ole pelkästään esteettinen haitta, vaan vaikuttaa suoraan hevosen suuhun. Valmentajani demonstroi maanantaina hienosti, kuinka poikittain oleva nyrkki huomaamatta pidättää jatkuvasti hevosta suusta. Nämä huomaamattomat pidätteet luonnollisesti vaikuttavat negatiivisesti hevosen liikkeeseen ja pään asentoon. Miksi rentoutua kuolainta vasten jos jatkuvasti vedetään suusta?

Kuvissa konkretisoitui myös hyvin oma vinouteni. Kuten ylhäällä olevasta kuvasta näkyy, joudun johtamaan sisäohjalla jotta saan hevosen kääntymään, kun taas vastakkaiseen suuntaan tarvitsen ainoastaan pohjeavun ja pienen asetuksen. Marjut onkin huomauttanut tästä useaan kertaan, mutta en edes huomaa sitä itse kun olen hevosen selässä! Tai siis totta kai huomaan kun hevonen kaatuu sisälle toisessa suunnassa ja toisessa puskee kohti aitaa. En vain osaa tehdä asialle mitään koska takapuolessa tuntuu, että molemmat pakarat ovat yhtä tiiviisti satulassa. Ehkä jollakulla tätä blogia lukevalla olisi hyviä vinkkejä itsensä suoristamiseen?

Treenattiin tänään myös pysähdyksiä, sillä meillä on ollut tapana pysähtyä löysästi etujaloille "kaatuen". Tänään keskityin siis siihen, että keskivartaloni on oikeasti mukana pysähdyksissä. Tämän toimiessa saatiin erittäin hyviä siirtymisiä aikaan! 

Yllä olevassa kuvassa näkyykin hetki juuri ennen pysähdystä. Tuo on itse asiassa erittäin hyvä esimerkki onnistuneesta pysähdyksestä ja siitä, kuinka tultiin pysähdykseen takajalat alla, eikä vain töksähdetty ohjista vetäen etujalat edellä. Pientä hienosäätöä pitäisi vielä tietenkin tehdä. Hartiani ovat kuvassa hieman lysyssä. Jos vain muistaisin pitää ne takana ryhdikkäästi, saisi keskivartaloni lisää voimaa enkä tarvitsisi yhtä suurta pidätettä ohjista.

Prinsu toimi niin mukavasti, että jätin ratsastuksen aika lyhyeen. Taisin olla selässä yhteensä 30 minuuttia ja se näytti riittävän vallan mainiosti. Hevonen oli lopettaessa sen verran hyvin avuilla että olisi hyvin voinut alkaa työstämään kokoamisastetta, mutta en viitsi alkaa yksin sähläämään etten tee jotakin väärin. Marjutin kanssa yritetään kuitenkin nyt opetella täysin uutta tapaa ratsastaa, eli säästän uusien asioiden tekemiset valmennuksiin ja muuten vain kertaan ja yritän iskostaa oppeja tähän minun paksuun kallooni. :)

Kavalettitreenejä ja koiruuksia

Tänään oli taas Marjutin valmennus, tällä kertaa laitettiin kiva kavalettiharjoitus kentälle ja treenailtiin sitä. Prinsu työskenteli taas niin hyvin että on kunnon euforia päällä vieläkin! Mutta ennen kuin kerron enemmän valmennuksesta on pakko pistää muutama kuva meidän villistä tallikoira Hertasta. Onnistuin ensimmäistä kertaa kuvaamaan tuota otusta kun se ei malta pysyä paikallaan tarpeeksi kauaa. No, mäyräkoirat on mäyräkoiria.

Kasattiin tosiaan pieni viiden hypyn in’n’out kaarevalle uralle. Toiselle pitkälle sivulle laitettiin myös kaksi puomia, jotta päästäisiin harjoittelemaan ravin ja laukan venyttämistä. Lopussa muutettiin jumppasarja yhden laukkavälin sarjaksi (kuva alhaalla). Jumppasarja kaarevalla uralla on yksi lempitehtävistäni, sillä siinä pääsee treenaamaan niin montaa asiaa samaan aikaan; jalkojen nopeutta, selän notkeutta, takaosan voimaa, laukan säätelyä, taipumista ja lähestymisiä. Harjoitus on myös ratsastajalle älyttömän hyvä harjoitus, sillä siinä joutuu keskittymään niin moneen asiaan samaan aikaan.

Aloitettiin verryttely taas tekemällä hevosille selväksi että nyt tehdään töitä eikä vain meinata samalla periaatteella kuin eilen. Prinsu oli eilisestä vielä niin hyvin kuulolla, että saatiin melko nopeasti kaikki avut läpi. Verryteltiin laukkakahdeksikolla ensin käynnin kautta laukan vaihtaen, sitten laukanvaihdoilla. Vaihdot olivat yhä vaikeat vasemmassa kierroksessa, mutta saatiin kuitenkin muutama sujuva vaihto alle. Jes!

Verryttelyn jälkeen siirryttiin kahdelle ravipuomille. Ensin väli oli melko lyhyt, mutta Marjut työnsi puomeja jokaisen kerran jälkeen vähän etäämmäs toisistaan, jotta hevoset joutuivat venyttämään askeltaan päästäkseen toisestakin puomista yli. Alkuun meille tuli yksi lisäaskel väliin, joten Marjut ohjeisti minua työntämään hevosta kaulasta eteenpäin käsilläni juuri ennen puomia. Tämä toimi hyvin ja saatiin todella hyvin venytettyä ravia puomien avulla. Kun puomit sujuivat ravissa, siirryttiin tekemään harjoitusta laukassa.

Aloitettiin taas lyhyellä välillä jota pidennettiin jokaisen kerran jälkeen. Ponnistuksen parantamiseksi ja oman silmäni harjoittamiseksi minun piti koskettaa hevosta raipalla pohkeen taakse ponnistuskohdassa. Paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa maapuomeilla ja raippakosketus tulikin välillä liian aikaisin ja välillä liian myöhään. Lopulta aloin löytää ponnistuspaikat ja saatiinkin aikaan erittäin hyviä venytyksiä. Prinsun laukka alkoi muutenkin pyöriä todella hyvin harjoituksen aikana ja pääsin jopa vähän pidättämään!

Maapuomeja joilla harjoiteltiin askeleen pidentämistä.

Välikäyntien jälkeen siirryttiin kaarevalle innarille. Prinsu sai paljon kehuja valmentajalta, sillä se oli älyttömän vikkelä jaloistaan. Ihan sama kuinka lähelle ensimmäistä kavalettia tultiin, nosti hevonen jalkansa salamana ylös eikä kolautellut. Tämä harjoitus osoittautuikin minulle paljon hankalammaksi kuin Prinsulle. Koska innari oli kaarevalla uralla, täytyi minun luonnollisesti johtaa sisäohjalla jotta pysyimme hyvällä linjalla. Johtava käteni kuitenkin valui alas jolloin Prinsu alkoi heti kolistella. Jouduin siis keskittymään johtavan käteni kannatteluun ja samalla siihen, että molemman kädet myötäsivät hypyissä hevosen liikkeen mukana.

Käteni liikkuvat välillä laukan liikettä vastaan, jolloin askellajin laatu kärsii. Tätä korjattiin niinkin yksinkertaisesti, että pidin aina laukassa käsiäni harjassa kiinni jolloin ne luonnollisesti liikkuivat hevosen luonnollisen liikkeen mukana. Pikkuhiljaa kun käteni tottuivat oikeaan liikerataan pystyin myötäämään käsilläni myös silloin kun nostin käteni ylös harjasta. Tämä on oikeasti hyvä tapa kenen tahansa testata kuinka hyvin ne omat kädet on oikeasti liikkeen mukana.

Testaa käsiesi liikerata näin:

Istu kevyeen istuntaan ja ota sormilla harjasta kiinni kaulan puolestavälistä antaen käsiesi levätä kaulalla. Anna hevosen laukata reippaasti eteenpäin jolloin tunnet kuinka hevosen kaula luonnollisesti keinuu liikkeen mukana. Voit sitten verrata tätä liikettä siihen miten kätesi normaalisti laukatessa myötäävät. Tarkoitus olisi myödätä liikkeen mukana, ei sitä vastaan. Olen aika varma että kaikilla harrastajilla on jonkin verran parantamisen varaa tässä asiassa! :) Jos huomaat puutteita myötäyksessäsi laukkaa kevyessä istunnassa kädet kaulaan nojaten kunnes liike tuntuu luonnolliselta. Tätä voi tehdä vaikka joka päivä kunnes oikeasti kädet löytävät sen sopivan liikeradan.

Tässä kuvassa innari on jo muutettu kolmen hypyn sarjaksi.

Lopussa Marjut poisti kaksi kavaleteista, jolloin jäljelle jäi kolmen esteen sarja yhden laukan väleillä. Tultiin sitä uudestaan ja hevonen toimi kyllä kuin unelma. Viimeisellä kerralla valmentaja oli nostanut viimeisen esteen n. 95cm korkeudelle ja taas tultiin kuin vettä vain. Oli mukava huomata että kun saa ratsastettua oikein ja hevonen on saatu jaloistaan nopeaksi, on ihan sama onko siellä 50cm ristikko vai metrinen pysty vastassa.

Jälkifiilikset valmennuksesta olivat aivan sairaan hyvät. Ravi kaikkien noiden jumppasarjojen jälkeen oli aivan tajuttoman hyvän tuntuista! Siinä oli sellaista joustoa ja energiaa jota olen viimeksi päässyt fiilistelemään silloin kun työskentelin Saksassa groomina ja pääsin hyppäämään työnantajan kisahevosten selkään. Käveltiin vielä loppukäynnit maastossa.

Prinsua hoitaessa huomasin muuten, että edistys ratsastuksessa heijastuu myös selvästi kaikkeen muuhun tekemiseen. Hakiessani tammaa tarhasta päästi se jopa pienen hörähdyksen ja tuli kutsusta vastaan portille. Yleensä olen saanut kävellä Prinsun luokse ja aina välillä jopa sen perässä kun se on yrittänyt kävellä minua karkuun. Sama muutos näkyi myös tallissa. Pystyin hoitamaan ja huuhtelemaan Prinsun ilman että laitoin edes riimuja päähän ja tamma pysyi hienosti paikoillaan. Pari kertaa se meinasi lähteä ruokien perässä karsinaa kohti, mutta pieni ele kädellä sai sen pysähtymään. Ehkä se alkaa pikkuhiljaa luottamaan minuun kun en enää niin holtittomasti heilu siellä satulassa ja vedä suusta joka välissä :)

Valitettavasti kuvamateriaalia valmennuksesta ei taaskaan ole. Kyseessä on pieni kolmen hevosen kotitalli, eli ylimääräisiä kuvaajia on harvoin tarjolla. Menen kuitenkin katsomaan ja kuvaamaan Prinsun omistajan valmennusta keskiviikkona ja poikaystäväni lupautui kuvailemaan ensi viikon valmennusta.

Soveltaen

Sunnuntaina päästiin ensimmäistä kertaa soveltamaan valmentajan oppeja itsenäisesti. Päätin jo ennen satulaan nousua, että ratsastan ajatuksella enkä humputtele hetkeäkään. Varmistin siis heti alkukäynneistä, että hevonen käveli kunnolla kroppansa läpi. Minulla on erittäin paha tapa aloittaa ratsastaminen vasta kun otan ohjat käteen. Valmentajani on kuitenkin yrittänyt takoa päähäni ajatusta, että hevosen täytyy tehdä töitä heti siitä hetkestä lähtien kun ratsastaja istuu selkään. Hevosella on kuitenkin 23 tuntia vuorokaudessa aikaa olla miten tahtoo, eli kyllä se jaksaa sen yhden tunnin tehdä töitä alusta loppuun. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä järkevämmältä se kuulostaa.

Keskityin siis heti alkumetreistä lähtien hevosen liikkeen laadukkuuteen ja oman vartaloni hallintaan. Verryttelin hevosen ravissa ja laukassa lähes pitkin ohjin, istuen kevyessä istunnassa ja kannustamalla hevosta käyttämään selkäänsä ja liikkumaan kokonaisvaltaisemmin. Aikaisemmin olen ottanut heti alkuraveista lähtien lyhyet ohjat ja sitten ihmetellyt miksi hevonen ei liiku eteenpäin… Vaikeahan se on hevosen liikkua hyvässä muodossa jos ravi on epämääräistä tikittämistä ja minä idiootti vedän suusta.

Lähdössä

Kerrattiin kaikki torstain valmennuksen asiat laukanvaihtoja lukuun ottamatta. Pohkeenväistöt sujuivat yllättävän helposti kun heti alkuun muistin myödätä jokaisella askeleella. Prinsu oli muutenkin todella letkeän ja pirteän oloinen, taisi tehdä lauantain vapaapäivä neidille hyvää! Pysähdykset ja peruutuksetkin onnistuivat hyvin kun muistin käyttää keskivartaloani. Kaksi ensimmäistä pysähdystä laukasta menivät ihan plörinäksi kun annoin vatsani lörpöttää ja vedin ohjista. Prinsu tietenkin protestoi heti avaamalla suutaan ja tekemällä hyvin epämääräisen pysähdyksen joka tuli parin ravi- ja käyntiaskeleen kautta. Seuraava yritys olikin jo huomattavasti parempi kun jännitin keskivartaloni ja pidätin nostamalla käsiä hieman ylöspäin. Ero oli taas huima ja saatiin tehtyä nopeita ja pehmeitä pysähdyksiä tasajaloin.

Peruutukset olivat vähän hitaita, koska en ole vielä sisäistänyt mihin suuntaan kropan pitääkään myödätä peruutuksen aikana.  En siis viitsinyt alkaa nipottamaan hitaista peruutusaskeleista, koska en ollut aivan varma miten olisin asian korjannut. Positiivista on kuitenkin se, että en jäänyt vetämään ohjista ja Prinsu nosteli jalkojaan, eikä laahannut niitä perässään.

Olen huomannut, että Prinsulta välillä katoaa mielenkiinto jos annan sen kävellä toimettomana pitkin ohjin kesken treenin (lepohetki), joten tehtiin sitten pitkin ohjin kävellessä useita laajoja etuosakäännöksiä. Tällä harjoituksella saa hevosen ihanasti kuulolle, sillä ei itse asiassa ole kovin helppoa tehdä etuosakäännöstä pitkin ohjin pelkän pohkeen ja raipan avulla. Kun hevonen hoksasi mitä ajoin takaa, alkoi homma luonnistua, ja kääntyiltiin ja taivuteltiin molempiin suuntiin.

Käyntiosuuden jälkeen jatkoin laukassa laukkakahdeksikkoa vaihdoilla askeleessa. Tehtävä onnistui huomattavasti paremmin kuin torstaina, ja Prinsu reagoi pidätteisiini ja laukannostoapuihin todella hyvin. Muutama epäonnistuminenkin tuli aina kun unohdin ottaa keskivartaloni mukaan pidätteeseen. Laukkatreenin jälkeen ravailin kevyessä ravissa ympäri kenttää tehden paljon voltteja ja ympyröitä. Ensimmäistä kertaa Prinsu kulki allani rehellisessä peräänannossa kannattaen itse itseään. Ohjissa pysyi ainoastaan pienen pieni tuntuma, eikä sitä järkyttävää painetta mikä oli meille normaalia vielä viikko sitten. Prinsu kyllä rankaisi minua heti viskomalla päätään jos käteni tekivät vahingossa jonkun epämääräisen liikkeen. Pitää keksiä keinoja joilla voin harjoitella käsien vakautta, koska se näyttää olevan erittäin tärkeää Prinsun kanssa ratsastaessa.

Neiti oli taas ihan super! Tein vielä ratsastuksen jälkeen maastakäsin muutamia tehtäviä, joita Marjut torstaina näytti. Oli kyllä ihan sairaan hyvä fiilis! Olen ylpeä hevosesta ja ennen kaikkea olen ylpeä itsestäni koska pysyin hyvin kärsivällisenä ja johdonmukaisena koko ratsastuksen ajan enkä sortunut minulle tyypilliseen äkkipikaisuuteen ja turhautumiseen.

Valitettavasti olin yksin tallilla, enkä saanut kuvamateriaalia ratsastuksesta.

Kaikki kiinnostaa, paitsi tietysti se kamera :)

Onko pakko keskeyttää? Olin just vetämässä hyvät ilmat sisään.

Viikkosuunnitelma

En ole ennen suunnitellut ratsastuskertojani kovinkaan paljoa etukäteen. Nyt yritän kuitenkin luoda itselleni systemaattisemman harjoitusohjelman, jotta saadaan mahdollisimman paljon aikaan ennen kuin valmentajamme lähtee takaisin Espanjan lämpöön syykuun alussa. Tavoitteeni on noudattaa viikko-ohjelmaa mahdollisimman kirjaimellisesti ja aina viikon lopuksi analysoida kuinka hyvin suoriuduimme tehtävistä ja pääsimmekö kyseisen viikon tavoitteisiin.

Menes jo siitä kuvaamasta!

Lauantai 19.7

Vapaa

Sunnuntai 20.7

Kevyt koulutreeni. Tavoitteena on saada hevonen liikkumaan mahdollisimman hyvin koko kroppaansa käyttäen, mahdollisimman herkillä avuilla. Kertaan torstain valmennuksen asiat, eli pohkeenväistöt, etuosakäännökset, pysähdykset ja peruutukset. Laukassa laukkakahdeksikkoa laukanvaihdolla käyntiaskeleen kautta, jotta saadaan kunnolla kerrattua keskivartalon jämäkkyyden tärkeys pidättäessä. Tällä saadaan toivottavasti myös Prinsu nopeaksi pohkeelle.

Tärkeää:

• Muista myötäys pohkeenväistössä. Ajattele väistön ajan askel, myötäys, askel, myötäys. Suuhun kiinnijääminen tappaa heti Prinsun sivuttaisliikkeen.
• Muista napa rankaa kohti pysähdyksissä. Pidättäessä kädet ylöspäin, ei itseä kohti. Myötäys heti kun hevonen reagoi. Muista tiedostaa hevosen jalkojen liikkeet ja asento, jotta saadaan hyviä pysähdyksiä tasajaloin.
• Muista myödätä peruutuksissa heti kun tunnet liikkeen alkavan! Jos jään vetämään ohjista, alkaa Prinsu laahata jalkojaan ja peruuttaa ohjaa vasten. Heti kun muistan myödätä ohjasta nousevat myös jalat ja peruutuksen laatu paranee huikeasti.

Maanantai 21.7

Marjutin valmennus. Puomi- ja kavalettiharjoituksia koulutreenin tukena.

Tiistai 22.7

Kevyt maastolenkki. Ravataan eteen-alas ja palaudutaan koulutreeneistä.

Keskiviikko 23.7

Prinsun omistajalla kouluvalmennus.

Torstai 24.7

Maanantain valmennuksen kertausta. Keskitytään taas siihen, että saadaan avut läpi mahdollisimman pienin avuin. Paljon siirtymisiä, taivutuksia ja muita tehtäviä joilla saadaan aikaan mahdollisimman hyvä self-carriage. Jos saan hevosen liikkumaan rennosti ja hyvin itseään kantaen tehdään kokoamisharjoituksia ravissa ja laukassa. Paljon siirtymisiä askellajien sisällä.

Tärkeää:

• Oman keskivartalon hallinta jos haluan saada hevosen lyhentämään itseään kokoamisharjoituksissa.
• Kevyt käsi! Prinsu kuuntelee todella herkästi istuntaa kun vain muistaa sen keskivartalon hallinnan. Pidä pidätteet hyvin pieninä, ja muista myödätä heti hevosen reagoidessa.

Perjantai 25.7 & Lauantai 26.7

Prinsun omistaja ratsastaa.

Sunnuntai 27.8

Reipas maastolenkki. Testaa kuitenkin maastolenkin aikana, että hevonen on hyvin avuilla ja reagoi nopeasti ratsastajaan. Varmista, että hevonen liikkuu käyttäen koko kroppaansa. Tämän pitäisi olla suhteellisen helppoa, sillä Prinsu liikkuu yleensä erittäin irtonaisesti maastossa.

Viikon teema näyttää siis olevan apujen läpivieminen mahdollisimman pienin avuin ja käsien herkkyyden tarkkailu. Tämän viikon tavoite onkin keskittyä omaan tekemiseen jokaisella ratsastuskerralla. Muistan myös vaatia hevosta liikkumaan heti ensimmäisestä askeleesta lähtien, enkä sluibaile edes alkukäynneissä.

Vielä pari kevennyskuvaa ja petiin mars!

Prinsu omistajansa kanssa Cajus Aminoffin kenttävalmennuksessa.

Onko tässä mitään järkeä?

On tämä ratsastus kumma laji. Pienestä pitäen on tullut käytyä ratsastuskouluilla tunneilla ja hevosia hoitamassa. Oman hevosen omistin 8-vuotta, ja valmennuksissa käytiin monen vuoden ajan vähintään kahdesti viikossa, usein useamminkin. Silti tuntuu ettei osaa yhtään mitään.

Ratsastuksen haasteetkin ovat pysyneet lähempää tarkasteltuna lähes samanlaisina. Alkeistunnilla pidettiin harjasta kiinni ja puristettiin pienillä kintuilla minkä jaksoi toivoen, että saisi hevosen ravaamaan. 16-vuotta myöhemmin huomaa istuvansa siellä satulassa, hiki valuen yrittäen istua mahdollisimman rennosti jotta saisi sen hevosen ravaamaan paremmin ja lennokkaammin.

Ratsastuskoulussa pohkeenväistöä tehdessä sitä istui satulassa suu keskittymisestä mutrussa ja yritti saada hevosta liikkumaan samaan aikaan sivulle ja eteen. Asetuskin piti olla jonnekkin päin, ja katseestakin se opettaja huutaa, apua! 16-vuotta myöhemmin siellä satulassa mennään samalla keskihalkaisijalla suunta kohti uraa. Suu on taas mutrussa keskittymisestä; jos vielä vähän paremmin saisi hevosta taipumaan, vielä vähän pidempää askelta. Himpun verran parempi tahti... Taas se valmentaja muistuttaa ulko-ohjasta, apua!

Ratsastuskoulussa laukka oli ihanaa, jopa parasta! Jännitys vatsassa tehtiin laukannosto kulmasta, R:ssä pitäisi tehdä voltti. Piti muistaa asetus, ulko-ohja, sisäpohje ja sillä ulko-pohkeellakin piti tehdä jotakin. Opettaja huutaa jotakin temmosta. Jes, osasinhan tehdä laukkavoltin! 16-vuotta myöhemmin huomaa taas ratsastavansa niitä samoja voltteja, yhä painien ulko-ohjan tuen ja taipumisen kanssa. Oliko se nyt tarpeeksi pyöreä? Taipuiko hevonen tarpeeksi rungostaan? Pysyikö tempo?

Ehkä ratsastuksessa pitää vain hyväksyä se fakta, että koskaan ei saavuta täydellisyyttä. Eikä pitäisi olla itselleen niin ankara. Ihan sama vaikka aina ei ne laukanvaihdot, sulkutaivutukset ja kootut askellajit onnistuisikaan. Pystyn kuitenkin hallitsemaan hevoseni tilanteessa kuin tilanteessa, ja ennen kaikkea pystyn nauttimaan hevosen kanssa yhdessä tekemisestä. Eikö se ole tässä harrastuksessa tärkeintä?

Vähän ratsastuksen iloa lapsuudesta. Heppa oli lihava, tyttö ei osannut ratsastaa, mutta hauskaa oli! :)
Aluemestaruudet 2006. 4. sija :)

"Vaatetyyliä" vuodelta 2006,
Hevoshullu Powercup finaali Lahdessa.

Tiedostamisen tärkeys

”Jos kehitystä ei tapahdu tavalla jolla nyt työskentelet, vaihda työskentelytapaasi. On paremmat mahdollisuudet, että muutos tapahtuu uusin keinoin, kuin niillä vanhoilla joilla mitään ei ole tapahtunut tähänkään mennessä.”

Olen tässä viimeaikoina miettinyt paljonkin sitä, kuinka tärkeää on tiedostaa mitä ratsastaessa tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Tämä seikka sitten loppujen lopuksi konkretisoitui valmennuksessa laukan kokoamista treenatessa. Mentiin hyviä askeleita, ja sitten tuli rikko käynnille. Alitajuisesti kiitin hevosta ja valmentaja kysyi mitä tapahtui. Vastasin hevosen olleen menossa kohti vasenta ja itse olin kääntymässä oikealle. En reagoinut tähän dilemmaan mitenkään, vaikka sen huomasinkin. Käytännössä siis lopetin ratsastamisen, joten hevosen reagoi tilanteeseen ainoalla järkevällä tavalla; hidastamalla. Minä tein väärin, hevonen teki oikein.

Tästä pääsemmekin aiheeseen, eli tiedostamisen tärkeyteen. Jos en olisi tiedostanut syytä rikkeeseen olisin luultavasti näpäyttänyt hevosta raipalla ja pohkeilla, pyytäen sitä jatkamaan keskeytynyttä harjoitusta. Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kummallekkaan meistä? Olisin rankaissut hevosta siitä, että se teki juuri niinkuin ruumiinkieleni käski sitä tekemään, lopettamaan harjoituksen. Ja jos jokaisella ratsastuskerralla tapahtuu näitä pieniä kommunikointihäiriöitä, eikö se ole täysin odotettavissa, että hevonen ”turtuu” avuille, ja lopettaa pieniin signaaleihin reagoimisen rankaisun pelossa?

Tähän samaan ilmiöön perustuu myös se, miksi ratsastuskoulujen tuntihevoset ovat ”laiskoja” ja vaativat suuret avut, kun taas ammattilaisen ratsastama kilpailuhevonen reagoi pienimpiinkin apuihin ja ratsastajan painon vaihteluihin salamannopeasti. Syy on hyvin yksinkertainen – ratsastuskoulussa samalla hevosella ratsastaa useita ihmisiä, joista suurin osa on kokemattomia ja vielä hakevat kroppansa hallintaa. On täysin luonnollista, että tälläinen ratsastaja lähettää tahtomattaan sekavia signaaleja hevoselle. Jos hevonen reagoisi kaikkiin näihin signaaleihin olisi ratsastajat jatkuvasti kentän pohjalla ja hevoset hyvin stressaantuneita. On siis tuntihevosen edun mukaista oppia olemaan kuuntelematta näitä signaaleja, ja reagoida vain suurempiin apuihin. Tämä on myös tuntiratsastajan edun mukaista, koska jossain se kehon hallinta ja ratsastuksen perusteet on opeteltava, ja paras se on tehdä turvallisessa ympäristössä.

Kansainvälisellä kilpahevosella taas ratsastaa usein ainoastaan ammattilaisia, jotka osaavat hallita vartalonsa ja liikkeensä niin, että turhia signaaleja hevoseen ei lähde. Täten hevonen voi helposti ottaa vastaan kaikki ne pienimmätkin avut ja reagoida niihin heti. Kuten joku minua paljon viisaampi on sanonut: ”Rastastaja on hevosen valmentaja, ja jos hevonen tekee jotakin väärin ei valmentaja ole osannut asiaansa”.

Me siis omalla ratsastuksellamme teemme hevosista juuri niin herkkiä tai kovia kun ne ovat. Syy-seuraus suhteiden tiedostamisella pystymme oppimaan virheistämme ja reagoimaan niihin oikealla tavalla.

Tämän kaiken tiedostan, mutta miten sitten toteutan sen käytännössä? Jos totta puhutaan en tiedä. Mutta sitten kun siinä onnistun voin hyvällä omalla tunnolla sanoa olevani hyvä ratsastaja. Sitä odotellessa.

Muutama kevennyskuva ettei mene ihan liian syvälliseksi nämä minun jorinat :)

Hertta on vahvasti sitä mieltä, että ratsastuskenttä on hänen yksityinen temmellysareenan :)

Ensimmäinen valmennus

Marjut Andersen kävi eilen pitämässä meille kouluvalmennuksen ja tuntui että moni asia loksahti paikoilleen heti alkumetreillä. Tunnin aikana koin useita ahaa-elämyksia ja oivalluksia siitä, miten käytän apujani ja miksi hevonen reagoi apuihin niin kuin se reagoi. Tunnin aikana hymy oli korvissa, mutta jälkeenpäin takaraivossa kolkutteli pieni omantunnon pistos. Miksi en ole ennen ratsastanut näin? Miksi minä, pienestä lapsesta lähtien ratsastanut ihminen en ole osannut noinkaan simppeleitä perusasioita? Miksei kukaan ole aikaisemmin opettanut minua toimimaan noin?

Kotimatkalla puhuin sitten äitini kanssa puhelimessa aiheesta, ja keskustelun jälkeen tulin siihen tulokseen että kyllähän minä nämä asiat olen aina osannut, ja olenhan ne minä jollakin tavalla aina alitajuisesti ymmärtänytkin. Kahden vuoden tauko ratsastuksesta on vain syönyt näitä muistijälkiä, niin aivoissa kuin lihaksissakin. Maanantain tunnilla sain vihdoin ne työkalut joilla kykenin toteuttamaan ne ajatukset ja tiedot joita sisälläni pidin.

        

Valppaana ennen treenejä!

Ratsastuksellisesti suurin ongelmani Prinsun kanssa on ollut eteenpäin liikkuminen. En ole edes viitsinyt alkaa yrittämään minkään koulukiemuroiden työstöä ennen kuin saan hevosen liikkumaan rehellisesti eteenpäin omalla moottorillaan. Ongelmaksi onkin muodostunut se, että minulla on saattanut kestää 45minuuttia päästä siihen pisteeseen, että olen saanut hevosen ”herkistettyä” avuille ja liikkeen sujumaan eteenpäin. Siinä vaiheessa olen useimmiten itse ollut jo niin väsynyt, että muusta työskentelystä ei ole tullut mitään.

Marjutin valmennuksessa oli siis tarkoitus keskittyä juuri tähän eteenpäin liikkumiseen ja pienten apujen käyttöön. Hän aloitti koko tunnin kertomalla esimerkin kautta miten hevoset käyttäytyvät laumassa. Jos laitumella hevonen haluaa saada toisen liikkumaan pois heinäkasalta, näykkää se toista kyljestä. Näykkäisyihin lavalle ja takapuolelle reagoidaan väistämis liikkeellä. Toisinsanoen jos halutaan hevosen liikkuvan eteenpäin raippaa käytetään pohjeen verellä. Väistöliikkeissä taas kosketaan lavalle tai takapuolelle. 

Jo tässä esimerkissä ymmärsin ensimmäisen virheeni; olen aina näpäyttänyt hevosta kouluraipalla taakse pyytäessäni sitä eteenpäin, vaikka hevosen luonnollinen reaktio siinä tilanteessa on väistää sivulle!

Marjutin toinen ohje oli, että hevosella on kolme eteenpäinvievää apua: pohje, ääni, raippa. Ei istunta. Ja minä olen istunnallani yrittänyt tökkiä hevosta eteenpäin. Ennen liikkumaan lähtöä Marjut vielä käänsi jalkani oikeaan asentoon, jolloin pohjeapu tulee optimaaliseen paikkaan. Aloitettiin siis treenit ihan pitkillä ohjilla käynnissä, ohjat sisäkädessä ja raippa ulkokädessä. Tavoitteena oli, että aina kun halutaan hevosen liikkuvan enemmän eteenpäin annetaan pieni pohjeapu, maiskautetaan ja kosketetaan raipalla pohkeen taakse kevyesti.

Heti ensimmäisen avun jälkeen ero oli tähtitieteellinen. Yleensä olen joutunut napauttamaan reilusti pohkeella saadakseni Prinsun liikkeelle, ja yleensä vielä tehostamaan apua raipalla saadakseni käynnin edes jotenkuten eteenpäinvieväksi. Ja näitä apuja on saanut antaa sen 5 metrin välein. Valmentaja tuli viereeni kävelemään ja auttoi hevosta eteenpäin äänellä, jolloin saatiin aikaan aivan käsittämättömän hyvä käynti. Ensimmäistä kertaa Prinsun kanssa tunsin kuinka sen selkä teki töitä. Tuskin olen koskaan ollut yhtä innoissani pitkin ohjin kävelemisestä! Parasta tässä oli vielä se, että loistava käynti oli helppo ylläpitää kevyellä pohjeella, maiskutuksella ja raipan kosketuksella.

Kun käynti oli kunnossa siirryttiin tekemään siirtymisiä ravin ja käynnin välillä, yhä pitkin ohjin raipan ollessa vapaassa ulkokädessä. Kun Prinsu (ja minä!) ymmärsi jutun juonen pikkuhiljaa pystyttiin jättämään raippakosketus ja maiskutus pois ilman, että reaktio-aika kärsi. Tehtiin samaa harjoitusta myös käynnin ja laukan välillä. Oi että se tunne niissä nostoissa! Se liikehän oikeasti lähti sieltä takaanta, ja selkä työskenteli koko ajan siellä takapuolen alla.

Kun nämä alkoivat sujua otettiin pikkuhiljaa ohjia lyhyemmiksi ja molempiin käsiin ja harjoiteltiin siirtymisiä laukan sisällä. Nostin laukan samalla tavalla kun aiemmin, mutta nyt lähdettiin pidentämään laukkaa nousemalla pieneen kevyeen istuntaan ja kirjaimellisesti työntämällä hevosta käsillä kaulan puolivälisä eteenpäin. Näin saatiin hevonen pidentämään askeltaan ja laskemaan päätään alas, pitäen se samalla kuitenkin aktiivisena. Laukan lyhennyksessä Marjut opasti minua suoristautumaan, jännittämään keskivartaloni ja nostamaan käsiä ylös, mutta ei vetämään ollenkaan ohjasta. Taas hevonen teki työtä käskettyä. Muutamia rikkeitä lyhennyksissä tuli, mutta kaikki johtuivat siitä, että vedin ohjista taaksepäin.

Lyhentämisien sujuessa oli aika ottaa taas ohjat sisäkäteen ja käyttää taas raippaa apuna takajalkojen alle viennissä. Laukassa taas istuin suorassa, keskivartalon lihakset jännittyen ja kädet kohotettuna, samalla kun pyysin pohkeilla ylläpitämään laukan aktiivisuuden. Samalla ulkokädellä kosketeltiin raipalla hevosta takapuolen päälle, jolloin hevosen luonnollinen reaktio on laskea takapuolta ja nostaa selkäänsä ylöspäin. Sama toistettiin ravissa. Saatiin paljon hyviä pätkiä ja oli kyllä hymy herkässä kun tunsi selän tekevän töitä. Ja ylipäätänsä koko hevonen liikkui minua varten, mielellään ja rennosti. Menossa ei ollut mitään väkinäistä eikä mitään pakotettua.

Vaikka ratsastettiin lähes koko aika täysin pitkin ohjin eikä tehty mitään siirtymisiä kummempaa, tuli minulle pitkästä aikaa fiilis, että ”hei, mähän osaan!”. Se fiilis kun hevonen sun alla reagoi pienimpiinkin apuihin ja käyttää rehellisesti koko kroppaansa on aivan mahtava, ja kaiken sen työn arvoista!

Vielä vähän kuvia edelliseltä päivältä. Juoksutin Prinsun kevyesti ennen ratsastusta. Tähän mennessä olin kokenut sen parhaaksi tavaksi saada hevonen vähän virkeämmäksi ratsastusta varten :)