Onko tässä mitään järkeä?

On tämä ratsastus kumma laji. Pienestä pitäen on tullut käytyä ratsastuskouluilla tunneilla ja hevosia hoitamassa. Oman hevosen omistin 8-vuotta, ja valmennuksissa käytiin monen vuoden ajan vähintään kahdesti viikossa, usein useamminkin. Silti tuntuu ettei osaa yhtään mitään.

Ratsastuksen haasteetkin ovat pysyneet lähempää tarkasteltuna lähes samanlaisina. Alkeistunnilla pidettiin harjasta kiinni ja puristettiin pienillä kintuilla minkä jaksoi toivoen, että saisi hevosen ravaamaan. 16-vuotta myöhemmin huomaa istuvansa siellä satulassa, hiki valuen yrittäen istua mahdollisimman rennosti jotta saisi sen hevosen ravaamaan paremmin ja lennokkaammin.

Ratsastuskoulussa pohkeenväistöä tehdessä sitä istui satulassa suu keskittymisestä mutrussa ja yritti saada hevosta liikkumaan samaan aikaan sivulle ja eteen. Asetuskin piti olla jonnekkin päin, ja katseestakin se opettaja huutaa, apua! 16-vuotta myöhemmin siellä satulassa mennään samalla keskihalkaisijalla suunta kohti uraa. Suu on taas mutrussa keskittymisestä; jos vielä vähän paremmin saisi hevosta taipumaan, vielä vähän pidempää askelta. Himpun verran parempi tahti... Taas se valmentaja muistuttaa ulko-ohjasta, apua!

Ratsastuskoulussa laukka oli ihanaa, jopa parasta! Jännitys vatsassa tehtiin laukannosto kulmasta, R:ssä pitäisi tehdä voltti. Piti muistaa asetus, ulko-ohja, sisäpohje ja sillä ulko-pohkeellakin piti tehdä jotakin. Opettaja huutaa jotakin temmosta. Jes, osasinhan tehdä laukkavoltin! 16-vuotta myöhemmin huomaa taas ratsastavansa niitä samoja voltteja, yhä painien ulko-ohjan tuen ja taipumisen kanssa. Oliko se nyt tarpeeksi pyöreä? Taipuiko hevonen tarpeeksi rungostaan? Pysyikö tempo?

Ehkä ratsastuksessa pitää vain hyväksyä se fakta, että koskaan ei saavuta täydellisyyttä. Eikä pitäisi olla itselleen niin ankara. Ihan sama vaikka aina ei ne laukanvaihdot, sulkutaivutukset ja kootut askellajit onnistuisikaan. Pystyn kuitenkin hallitsemaan hevoseni tilanteessa kuin tilanteessa, ja ennen kaikkea pystyn nauttimaan hevosen kanssa yhdessä tekemisestä. Eikö se ole tässä harrastuksessa tärkeintä?

Vähän ratsastuksen iloa lapsuudesta. Heppa oli lihava, tyttö ei osannut ratsastaa, mutta hauskaa oli! :)
Aluemestaruudet 2006. 4. sija :)

"Vaatetyyliä" vuodelta 2006,
Hevoshullu Powercup finaali Lahdessa.

Tiedostamisen tärkeys

”Jos kehitystä ei tapahdu tavalla jolla nyt työskentelet, vaihda työskentelytapaasi. On paremmat mahdollisuudet, että muutos tapahtuu uusin keinoin, kuin niillä vanhoilla joilla mitään ei ole tapahtunut tähänkään mennessä.”

Olen tässä viimeaikoina miettinyt paljonkin sitä, kuinka tärkeää on tiedostaa mitä ratsastaessa tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Tämä seikka sitten loppujen lopuksi konkretisoitui valmennuksessa laukan kokoamista treenatessa. Mentiin hyviä askeleita, ja sitten tuli rikko käynnille. Alitajuisesti kiitin hevosta ja valmentaja kysyi mitä tapahtui. Vastasin hevosen olleen menossa kohti vasenta ja itse olin kääntymässä oikealle. En reagoinut tähän dilemmaan mitenkään, vaikka sen huomasinkin. Käytännössä siis lopetin ratsastamisen, joten hevosen reagoi tilanteeseen ainoalla järkevällä tavalla; hidastamalla. Minä tein väärin, hevonen teki oikein.

Tästä pääsemmekin aiheeseen, eli tiedostamisen tärkeyteen. Jos en olisi tiedostanut syytä rikkeeseen olisin luultavasti näpäyttänyt hevosta raipalla ja pohkeilla, pyytäen sitä jatkamaan keskeytynyttä harjoitusta. Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kummallekkaan meistä? Olisin rankaissut hevosta siitä, että se teki juuri niinkuin ruumiinkieleni käski sitä tekemään, lopettamaan harjoituksen. Ja jos jokaisella ratsastuskerralla tapahtuu näitä pieniä kommunikointihäiriöitä, eikö se ole täysin odotettavissa, että hevonen ”turtuu” avuille, ja lopettaa pieniin signaaleihin reagoimisen rankaisun pelossa?

Tähän samaan ilmiöön perustuu myös se, miksi ratsastuskoulujen tuntihevoset ovat ”laiskoja” ja vaativat suuret avut, kun taas ammattilaisen ratsastama kilpailuhevonen reagoi pienimpiinkin apuihin ja ratsastajan painon vaihteluihin salamannopeasti. Syy on hyvin yksinkertainen – ratsastuskoulussa samalla hevosella ratsastaa useita ihmisiä, joista suurin osa on kokemattomia ja vielä hakevat kroppansa hallintaa. On täysin luonnollista, että tälläinen ratsastaja lähettää tahtomattaan sekavia signaaleja hevoselle. Jos hevonen reagoisi kaikkiin näihin signaaleihin olisi ratsastajat jatkuvasti kentän pohjalla ja hevoset hyvin stressaantuneita. On siis tuntihevosen edun mukaista oppia olemaan kuuntelematta näitä signaaleja, ja reagoida vain suurempiin apuihin. Tämä on myös tuntiratsastajan edun mukaista, koska jossain se kehon hallinta ja ratsastuksen perusteet on opeteltava, ja paras se on tehdä turvallisessa ympäristössä.

Kansainvälisellä kilpahevosella taas ratsastaa usein ainoastaan ammattilaisia, jotka osaavat hallita vartalonsa ja liikkeensä niin, että turhia signaaleja hevoseen ei lähde. Täten hevonen voi helposti ottaa vastaan kaikki ne pienimmätkin avut ja reagoida niihin heti. Kuten joku minua paljon viisaampi on sanonut: ”Rastastaja on hevosen valmentaja, ja jos hevonen tekee jotakin väärin ei valmentaja ole osannut asiaansa”.

Me siis omalla ratsastuksellamme teemme hevosista juuri niin herkkiä tai kovia kun ne ovat. Syy-seuraus suhteiden tiedostamisella pystymme oppimaan virheistämme ja reagoimaan niihin oikealla tavalla.

Tämän kaiken tiedostan, mutta miten sitten toteutan sen käytännössä? Jos totta puhutaan en tiedä. Mutta sitten kun siinä onnistun voin hyvällä omalla tunnolla sanoa olevani hyvä ratsastaja. Sitä odotellessa.

Muutama kevennyskuva ettei mene ihan liian syvälliseksi nämä minun jorinat :)

Hertta on vahvasti sitä mieltä, että ratsastuskenttä on hänen yksityinen temmellysareenan :)

Ensimmäinen valmennus

Marjut Andersen kävi eilen pitämässä meille kouluvalmennuksen ja tuntui että moni asia loksahti paikoilleen heti alkumetreillä. Tunnin aikana koin useita ahaa-elämyksia ja oivalluksia siitä, miten käytän apujani ja miksi hevonen reagoi apuihin niin kuin se reagoi. Tunnin aikana hymy oli korvissa, mutta jälkeenpäin takaraivossa kolkutteli pieni omantunnon pistos. Miksi en ole ennen ratsastanut näin? Miksi minä, pienestä lapsesta lähtien ratsastanut ihminen en ole osannut noinkaan simppeleitä perusasioita? Miksei kukaan ole aikaisemmin opettanut minua toimimaan noin?

Kotimatkalla puhuin sitten äitini kanssa puhelimessa aiheesta, ja keskustelun jälkeen tulin siihen tulokseen että kyllähän minä nämä asiat olen aina osannut, ja olenhan ne minä jollakin tavalla aina alitajuisesti ymmärtänytkin. Kahden vuoden tauko ratsastuksesta on vain syönyt näitä muistijälkiä, niin aivoissa kuin lihaksissakin. Maanantain tunnilla sain vihdoin ne työkalut joilla kykenin toteuttamaan ne ajatukset ja tiedot joita sisälläni pidin.

        

Valppaana ennen treenejä!

Ratsastuksellisesti suurin ongelmani Prinsun kanssa on ollut eteenpäin liikkuminen. En ole edes viitsinyt alkaa yrittämään minkään koulukiemuroiden työstöä ennen kuin saan hevosen liikkumaan rehellisesti eteenpäin omalla moottorillaan. Ongelmaksi onkin muodostunut se, että minulla on saattanut kestää 45minuuttia päästä siihen pisteeseen, että olen saanut hevosen ”herkistettyä” avuille ja liikkeen sujumaan eteenpäin. Siinä vaiheessa olen useimmiten itse ollut jo niin väsynyt, että muusta työskentelystä ei ole tullut mitään.

Marjutin valmennuksessa oli siis tarkoitus keskittyä juuri tähän eteenpäin liikkumiseen ja pienten apujen käyttöön. Hän aloitti koko tunnin kertomalla esimerkin kautta miten hevoset käyttäytyvät laumassa. Jos laitumella hevonen haluaa saada toisen liikkumaan pois heinäkasalta, näykkää se toista kyljestä. Näykkäisyihin lavalle ja takapuolelle reagoidaan väistämis liikkeellä. Toisinsanoen jos halutaan hevosen liikkuvan eteenpäin raippaa käytetään pohjeen verellä. Väistöliikkeissä taas kosketaan lavalle tai takapuolelle. 

Jo tässä esimerkissä ymmärsin ensimmäisen virheeni; olen aina näpäyttänyt hevosta kouluraipalla taakse pyytäessäni sitä eteenpäin, vaikka hevosen luonnollinen reaktio siinä tilanteessa on väistää sivulle!

Marjutin toinen ohje oli, että hevosella on kolme eteenpäinvievää apua: pohje, ääni, raippa. Ei istunta. Ja minä olen istunnallani yrittänyt tökkiä hevosta eteenpäin. Ennen liikkumaan lähtöä Marjut vielä käänsi jalkani oikeaan asentoon, jolloin pohjeapu tulee optimaaliseen paikkaan. Aloitettiin siis treenit ihan pitkillä ohjilla käynnissä, ohjat sisäkädessä ja raippa ulkokädessä. Tavoitteena oli, että aina kun halutaan hevosen liikkuvan enemmän eteenpäin annetaan pieni pohjeapu, maiskautetaan ja kosketetaan raipalla pohkeen taakse kevyesti.

Heti ensimmäisen avun jälkeen ero oli tähtitieteellinen. Yleensä olen joutunut napauttamaan reilusti pohkeella saadakseni Prinsun liikkeelle, ja yleensä vielä tehostamaan apua raipalla saadakseni käynnin edes jotenkuten eteenpäinvieväksi. Ja näitä apuja on saanut antaa sen 5 metrin välein. Valmentaja tuli viereeni kävelemään ja auttoi hevosta eteenpäin äänellä, jolloin saatiin aikaan aivan käsittämättömän hyvä käynti. Ensimmäistä kertaa Prinsun kanssa tunsin kuinka sen selkä teki töitä. Tuskin olen koskaan ollut yhtä innoissani pitkin ohjin kävelemisestä! Parasta tässä oli vielä se, että loistava käynti oli helppo ylläpitää kevyellä pohjeella, maiskutuksella ja raipan kosketuksella.

Kun käynti oli kunnossa siirryttiin tekemään siirtymisiä ravin ja käynnin välillä, yhä pitkin ohjin raipan ollessa vapaassa ulkokädessä. Kun Prinsu (ja minä!) ymmärsi jutun juonen pikkuhiljaa pystyttiin jättämään raippakosketus ja maiskutus pois ilman, että reaktio-aika kärsi. Tehtiin samaa harjoitusta myös käynnin ja laukan välillä. Oi että se tunne niissä nostoissa! Se liikehän oikeasti lähti sieltä takaanta, ja selkä työskenteli koko ajan siellä takapuolen alla.

Kun nämä alkoivat sujua otettiin pikkuhiljaa ohjia lyhyemmiksi ja molempiin käsiin ja harjoiteltiin siirtymisiä laukan sisällä. Nostin laukan samalla tavalla kun aiemmin, mutta nyt lähdettiin pidentämään laukkaa nousemalla pieneen kevyeen istuntaan ja kirjaimellisesti työntämällä hevosta käsillä kaulan puolivälisä eteenpäin. Näin saatiin hevonen pidentämään askeltaan ja laskemaan päätään alas, pitäen se samalla kuitenkin aktiivisena. Laukan lyhennyksessä Marjut opasti minua suoristautumaan, jännittämään keskivartaloni ja nostamaan käsiä ylös, mutta ei vetämään ollenkaan ohjasta. Taas hevonen teki työtä käskettyä. Muutamia rikkeitä lyhennyksissä tuli, mutta kaikki johtuivat siitä, että vedin ohjista taaksepäin.

Lyhentämisien sujuessa oli aika ottaa taas ohjat sisäkäteen ja käyttää taas raippaa apuna takajalkojen alle viennissä. Laukassa taas istuin suorassa, keskivartalon lihakset jännittyen ja kädet kohotettuna, samalla kun pyysin pohkeilla ylläpitämään laukan aktiivisuuden. Samalla ulkokädellä kosketeltiin raipalla hevosta takapuolen päälle, jolloin hevosen luonnollinen reaktio on laskea takapuolta ja nostaa selkäänsä ylöspäin. Sama toistettiin ravissa. Saatiin paljon hyviä pätkiä ja oli kyllä hymy herkässä kun tunsi selän tekevän töitä. Ja ylipäätänsä koko hevonen liikkui minua varten, mielellään ja rennosti. Menossa ei ollut mitään väkinäistä eikä mitään pakotettua.

Vaikka ratsastettiin lähes koko aika täysin pitkin ohjin eikä tehty mitään siirtymisiä kummempaa, tuli minulle pitkästä aikaa fiilis, että ”hei, mähän osaan!”. Se fiilis kun hevonen sun alla reagoi pienimpiinkin apuihin ja käyttää rehellisesti koko kroppaansa on aivan mahtava, ja kaiken sen työn arvoista!

Vielä vähän kuvia edelliseltä päivältä. Juoksutin Prinsun kevyesti ennen ratsastusta. Tähän mennessä olin kokenut sen parhaaksi tavaksi saada hevonen vähän virkeämmäksi ratsastusta varten :)